Hanna Valto

Olen Hanna 41-vuotias kaluste- ja sisustussuunnittelualan yrittäjä ja äiti. Ihanaiset lapseni ovat ”huomaamattani” kasvaneet isoiksi, poikani on 20-vuotias ja tyttö 12 vuotta. Viimeistelen sisustusarkkitehdin opintoja työni ohella. Nautin suunnattomasti vaihtelevasta ja haastavasta työstäni erilaisten projektien ja ihmisten parissa.

Liikuntaa tai urheilua en lapsena tai nuorena ole säännöllisesti koskaan harrastanut. Liikunnasta kyllä pidin ja koulujen välisissä turnauksissa mukana olin. Eri lajeja kokeilin ja vähän aikaa jopa treeneissäkin jaksoin käydä, mutta mikään ei vienyt mukanaan niin, että se säännölliseksi olisi jäänyt. Tai no ratsastus, kävin tunneilla useita vuosia. Myöhemmin maalle muutettuamme saimme sisareni kanssa oman hevosen, jolla sitten pitkin metsiä kirjaimellisesti rymisteltiin. Nuoruusvuodet menivätkin sitten, kuten aika monella, lähinnä bilettäen ja baareissa juosten.

Aikuisiällä olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti erilaisissa jumpissa, mutten innostunut kunnolla näistäkään. 38-vuotissynttärit taisivat olla jonkinlainen käännekohta oman terveyden ja hyvinvoinnin heräämiseen. Tuolloin lopetin tupakoinnin ja olin pitkään lähes nollalinjalla alkoholinkin suhteen. Tällöin aloitin säännöllisen salitreenin ja noudatin pitkään suunniteltua ruokavaliota. Huomasin nopeasti tuloksia painonpudotuksena ja ennen kaikkea olossani. Tajusin myös, että jos jaksaa arkena pitää tiukan linjan, voi viikonloppuisin antaa löysää ja nautiskellakin.

Vuosi oli mielestäni 2012, kun Viikkosavossa oli artikkeli, jossa Kuopioon avattua uutta salia esiteltiin. Muistan vieläkin elävästi ajatelleeni, että tuo CrossFit se kuulostaa ihan minun jutulle. Tuolloin asia jäi vielä hautumaan. Viimeinen kimmoke tuli, kun näin pitkästä aikaa helsinkiläistä ystävääni, joka oli lajia 8kk ehtinyt harrastaa. Niin… tai itse asiassa ne selkälihakset!

Lokakuussa 2014 olin On Ramp-kurssilla. Jännitti ihan pirusti, mutta aika nopeasti se jännitys vaihtui vitutukseen. Luulin olevani hyvässä kunnossa. Voimaa toki löytyi, muttei minkäänlaista kestävyyttä. Miten usein mielessäni kirosinkaan, kun kylmässä ja pimeässä hallissa rinkiä juoksin, keuhkot armoa huutaen, mihin olin ryhtynyt. Olin kuitenkin koukussa. Se tunne, kun olet päässyt ”maaliin”, ehtinyt tehdä annetun aikarajan puitteissa, onnistunut taitoliikkeessä tai painonnostossa, punnertanut itsesi äärimmilleen – selviytynyt kirjaimellisesti hengissä. Edelleenkin parasta! Eikä koskaan tule valmista, aina löytyy uutta ja kehitettävää. Tämä välillä turhauttaa, mutta kun joku toinen onnistuu – saa sen ensimmäisen leuan, muscle upin tai kävelee käsillään, niin kummasti se oma motivaatiokin jälleen löytyy.

Alkuun jännitin WODeilla, mutta salillamme vallitseva ilmapiiri osoitti jännittämisen kuitenkin ihan turhaksi. Valmentajien kannustus ja taito osata huomioida jokainen yksilönä – taitotaso siten, että jokainen pystyy taitojensa puitteissa antamaan kaikkensa. Ja sitten nämä ihanat kanssatreenaajat – kannustus ja tsemppi, jonka heiltä saa – ihan käsittämätöntä! On ilo olla osa tätä hienoa yhteisöä. Olen saanut monta uutta ihanaa ystävää!

Kunto kohosi suorastaan humisten ensimmäisen vuoden aikana, ja sitä myöden rohkeus osallistua karsintoihin. Vuoden 2015 joulukuussa selvitin karsinnat Hämeenlinnan Linna Mastereihin ja pääsin ensimmäisiin kisoihini. Nälkä on vain kasvanut matkan aikana. Haasteellisesta alkuvuodesta huolimatta tavoitteet ovat tänä vuonna korkeammalla kuin aiemmin. Tsemppiä kaikille! // Hanna