Petri Turunen

Olen 42-vuotias mies. Ammattinimikkeenäni on
suunnittelun päällikkö mutta pidän itseäni enemmän mentorina ja tiimivetäjänä omassa työyhteisössäni. Perheessäni on avovaimo ja 11 -vuotias poika. Koiraa ei vielä ole, vaikka sen hankkimista on suunniteltu monta vuotta.

Harrastin nuorempana mäkihyppyä. Aloittelin Pohjois-Karjalassa ja vuonna 1993 siirryin Puijon Hiihtoseuran riveihin. Pääsinkin kansallisella tasolla melko korkealle mutta en ihan huipulle. SM-kisoissa paras saavutukseni oli neljäs sija. 1996 voitettuani eräät katsastuskilpailut pääsin mukaan myös keski-Euroopan mäkiviikolle. Tulosta itse kisoissa ei kuitenkaan syntynyt. Lopetin mäkihyppyurani 2002 opiskelijoiden talviuniversiaadeihin Slovakiassa, joista tuli kotiin tuomisina seitsemäs sija.

Tämän jälkeen piti valita. Joko urheilu tai työelämä. Valitsin jälkimmäisen sillä en mistään saanut rahaa urheilla täysipäiväisesti. Urheilin työn ohella aika jaksottaisesti. Pari viikkoa täysillä (hiihto, juoksu yms.) ja pari kuukautta sitten nollaliikunnalla. Ei toiminut. En saanut itsestäni mitään irti.

2005 sairastuin syöpään. Tauti tuli täytenä yllätyksenä sillä minusta tuntui, että olen täysin terve. ”Sinulla on kasvain” -lauseen kaikuminen korvissani lääkäriasemalla on ehkä pahinta mitä itselle voi tapahtua. Tämä syöpä parani kuitenkin leikkauksella ja sädehoidolla. Kitkin tuskaani hiihtämällä Soisalo-hiihdon 25 km sädehoidon aikana. Täysillä. 2015 loppuivat sitten syöpäosaston kontrollikäynnit. Pitkät kymmenen vuotta. Mutta terveen paperit antoivat pontta elämälle. Liikuntaa en jättänyt missään vaiheessa. Treenasin 2011 vuoden juoksua ja juoksin 2012 Kuopio-maratonin. Ei tuntunut omalta lajilta. Lopetin juoksemisen käytännössä tuohon maratoniin. Sitten kävin paljon kuntosalilla. Sekin alkoi tuntua lopulta pitkästyttävältä. En löytänyt tarpeeksi hyvää syytä sille miksi vemputin painoja edestakaisin. Halusin kuitenkin olla hyvässä kunnossa. Myös se, että ympärilläni oli paljon ikään tuudittautuvaa sairautta ajoi minua etsimään uutta. Näyttämään, että ikä on vain numeroita.

CrossFit tuli minuun syksyllä 2015. Etsin itselleni liikuntamuotoa, joka potkisi minut liikkeelle, olisi tarpeeksi yhteisöllinen ja sivutuotteena pysyisin elämäni kunnossa. En tiennyt CrossFit:istä mitään ennen On-Rampia mutta sen jälkeen olin myyty lajille. CrossFit:issä pystyn asettamaan itselleni joka päivä pieniä tavotteita, jotka edesauttavat minua suurempien tavoitteiden saavuttamisessa.

Eniten minua CrossFit Kuopiolla hämmästytti valmentajien sitoutuneisuus. Ei tällaista ole muualla. Jokaiselle sanotaan ”terve” ja ”moikka”. Saat tehdä liikkeet oman taito- ja voimatasosi mukaan ja silti olet koko ajan kehityksen kaarella mukana. En ole vielä nähnyt sitä päivää että jonkun kyvyt ja tavoitteet torpattaisiin ikään, taitoon, liikkuvuuteen tai sairauteen nojaten. Huomasin että tällä yhteisöllä on sama ajatusmaailma kuin minulla. ”Pystyt mihin vaan, jos haluat”. Sama ajatusmaailma mitä itse olen viljellyt työyhteisössäni. Se toimii.

Perheelliselle tavoitteellisen lajin sovittaminen arkirytmiin voi tuottaa pientä tuskaa. Työ-Perhe-Ystävät-Harrastukset -nelikenttä täytyy tuunata itselleen sopivaksi. Herään arkena klo 5.15. Ajan tunnin töihin. Olen 7,5 tuntia töissä ja ajan tunnin kotiin. Muutamana iltana viikossa olen poikani jääkiekkoharrastuksen parissa huoltajana. Eli aikaa ei paljon jää millekään ylimääräiselle. Olen järjestänyt tämän siten, että minulla on vain yksi harrastus. Crossfit. Sen mitä olen lukenut (ja luen paljon), niin kolmella harjoituskerralla per viikko pystyn kehittymään tässä lajissa. Neljä intensiivistä treeniä viikossa on ihan maksimi. Olen panostanut paljon myös riittävään lepoon ja ravintoon sekä stressin minimointiin. Olen huomannut, että näillä on suuri osuus fyysisessä kehittymisessä. Ja kotonakin tykkäävät kun en ole aina lennossa.

CrossFit:istä on ollut hyötyä myös arkielämässä. Istumatyöstä johtuneet välilevyn pullistumat eivät ole vihoitelleet enää. Usean kerran leikatut polvikierukat antavat jo tehdä syväkyykkyjä. Olen saanut myös kivuliaasti kokea mitä on tehdä CrossFit-liikkeitä eteenpäin kääntyneillä olkapäillä. Tuloksena olkapääleikkaus. Jotkut asiat pitää vaan oppia tuskan kautta. Opin kunnioittamaan mobbausta 🙂
Viimeisen vuoden aikana keskimääräinen harjoituskertojeni määrä oli kaksi viikossa. Silti tuttavat luulee että treenaan sikana. Miten muuten voisin olla näin hyvässä kunnossa 😉 Ehkä kiitos menee lajille.

Mäkihyppyaikoinani painoni oli alimmillaan 54,5 kg. Maratonin juoksin 63 kg:n painoisena. Nyt olen tarkoituksellisesti yrittänyt nostaa lihasmassaani, jotta voimatasot myös nousisivat. Paino on tällä hetkellä 72 kg. Vielä mahtuu lihasta. Yläkropan voimatasoni ovat kehittyneet CrossFit:issä huomattavasti. Vieläkään tosin ei penkkipunnerrus kulje mutta pikkuhiljaa hyvä tulee. Lajin monipuolisuus on se suola tässä sopassa.

Haaveissani on kehittyä lajissa niin paljon että pääsisin kisaamaan. Uskon, että se ei ole kaukana.

– Petri Turunen