Satu Peltonen

img_3038

Moikka kaikille! Minä olen Satu, 27-vuotias sairaanhoitaja. Olen vaimo, kolmen kissan omistaja ja kahden tytön täti. Olen myös entinen lihava lapsi.

Minä olen se plösö sieltä urheilukentän laidalta, joka valittiin aina joukkueeseen viimeisenä. Se joka potkaisi ohi jalkapallosta, joka käveli Cooperin testissä ja oli aina juoksukilpailussa viimeisenä. Ja se, jolle naurettiin ja huudeltiin.
Jossain vaiheessa aikuisiällä tuli mieleen kun istuskelin sipsipussin kanssa sohvalla, että pitäisköhän vähän liikkua. Ihan vaan ettei kuole. Opiskelin sairaanhoitajaksi ja koulussa kuuli kaikenlaista pelottavaa. Lisäksi, en voinut hyvin. Lihava en enää ollut, mutta plösö kylläkin.
Uiminen tuntui sopivalta. Se on rauhallista ja tehokasta. Aloitin siis uimisen. Rauhalahden mummojen altaassa, ei olisi tullut mieleenkään mennä räpiköimään Niiralan kuntoaltaaseen oikeiden uimareiden tielle. Uiminen oli kivaa, siitä tuli hyvä olo.

Jossain vaiheessa uskaltauduin uimahallin kuntosalille. Tällä taustalla voinette kuvitella, millainen kynnys oli mennä kuntosalille. Luokan poikien huudot urheilukentän laidalla kaikuivat edelleen korvissa. Seisoin ainakin 20 minuuttia salin portaikossa ja keräsin rohkeutta mennä sisään. Uimahallin sali oli siitä kiva, että siellä oli aivan ihania vanhoja herroja, jotka polkivat kuntopyörää päivästä toiseen. Nämä sedät juttelivat mukavia, eivät arvostelleet ja auttoivat jopa laitteiden säätämisessä. Salilla käyminen tuskin oli kauhean tehokasta, koska mulla ei ollut aavistustakaan mitä tein, mutta suurin juttu olikin se, että ylipäätään uskalsin mennä sinne.

Samoihin aikoihin aloin kiinnostua CrossFitista. Tiesin, että Kuopiossa on sali. Vierailin noihin aikoihin CrossFit Kuopion nettisivuilla, jos en päivittäin, niin ainakin viikoittain. Mustat sivut, joilla kuvia merirosvojen näköisistä partaäijistä ja paljon vieraskielisiä sanoja. Ei ehkä kumminkaan minun paikka, kävi mielessä. Ja niin kävi usean kaverinkin mielessä ja tuli myös suusta ulos kun kerroin mistä haaveilin.

Kesällä 2014 tapahtui jotain ja löysin itseni Itkonniemen teollisuusalueelta kiskomassa painavaa sinistä ovea auki (vanhan salin aikaan treenanneet tietävät, mistä puhun). Silloiselle salille noustiin jyrkät kierreportaat ylös. Jo portaiden nousu oli minulle ihan kelpo treeni, mutta pitihän sitä sisään mennä. Pyörin eteisessä ilmeisen eksyneen näköisenä, kun valmentajiemme Larin ja Emilian poika Tuomas (melko nuori kaveri) tuli kysymään, olenko menossa CrossFitiin. Ja ystävällisesti näytti tietä oikeaan paikkan. Olin hyvin otettu tästä kauniista eleestä.

Niin alkoi On-Ramp -kurssi. Jos joskus olen ajatellut olevani huonossa kunnossa, se kyllä kulminoitui heti ekalla tunnilla. Mikä oli ihmeellistä, kukaan ei nauranut. Minulle taputettiin kun juoksin viimeisenä maaliin! Se oli mahtavaa, ja sainkin näitä aplodeja melko usein On-Rampin aikana ja vielä sen jälkeenkin 🙂
2,5 vuotta on nyt tätä matkaa takana. Joissakin asioissa kehitys on ollut huikeaa (juoksin mm. 2015 puolimaratonin!), toisissa asioissa se on ollut ehkä keskimääräistä hitaampaa, johtuen ehkä olemattomasta urheilutaustasta.

Tämän matkan aikana salilla on itketty ja naurettu, vuodatettu verta, hikeä ja räkää. On kiukuteltukin. Olenpa myös miettinyt luovuttamista. Mikä on kuitenkin kerta toisensa jälkeen saanut menemään salille uudelleen, on meidän uskomattoman upea ja ainutlaatuinen treeniyhteisö, jollaista en ole tavannut missään (kaikella rakkaudella uimahallin salin pappoja kohtaan) ja jonne jokainen on tervetullut sellaisena kuin on. Suuri kiitos kuuluu myös meidän upeille valmentajille, ihan jokaiselle teistä. Erityisen kiitoksen kuitenkin ansaitsee päävalmentaja Ville Huttunen, joka on ollut suurena tukena ja apuna alusta saakka, kelloon katsomatta, ja uskonut minuun silloinkin kun minä itse en. Ilman häntä en olisi siinä missä nyt olen.
Tämä matka on ollut elämäni paras valinta. Tie kohti Kuntoa on vielä pitkä, mutta onneksi sitä on jo vähän takanakin 🙂

-Satu Peltonen

img_3026