Ville Huttunen

Nimeni on Ville Huttunen. Olen 36-vuotias isä kolmelle ihanalle lapselle sekä aviomies rakastamalleni vaimolle. Olen samalla myös valmentaja, yrittäjä sekä urheilun sekatyömies. Rakastan musiikkia sekä rullalautailua ja suhtaudun niihin intohimoisesti.

Lapsuudestani Lapinlahdelta kirkkain muistikuva on se kun enoni opetti minut polttamaan tupakkaa ja sen kanssa sitten tulikin pelleiltyä hieman. Neljävuotiaana poltin Datsun 100A merkkisen auton kun olin takapenkillä sytyttelemässä vanhempieni jättämiä natsoja. Onneksi enoni – joka asui meillä kesämiehenä – oli paikalla. Hän repäisi minut takapenkiltä ja alkoi sammutustöihin. Tämä taitaa olla ainut kerta jolloin muistan, että sain ”koivuniemen herrasta”. Isäni on pitkän linjan yrittäjä. Erittäin lempeä ja hyväsydäminen ihminen jonka kanssa olisin toivonut enemmän yhteistä aikaa varhaislapsuudessa.
Äitini on temperamenttinen mutta aidosti rakastava ihminen joka pitkälti vastasi minun ja rakkaan siskoni kasvattamisesta kun isä tienasi leipää pöytään. Äitini myös huolesti, että tuota tienattua leipää myös syötiin ja tästä syystä olin myös aika potrassa kunnossa 😀 Olin onnellinen lapsi.

Lapinlahden Lahdenperältä arviolta 1985-1986

Alakouluikäisenä aloin pelaamaan jääkiekkoa koska muutkin sitä pelasi. En erityisemmin syttynyt hommasta joten se jäikin pian pois. pesäpalloakin pelasin saman oloisen perioidin. Tykkäsin hemmetisti pelailla molempia mutta sellaista ”lajirakkautta” ei syttynyt.
Sitten näin Poliisiopisto nelosen ja siinä oli rullalautailua! En muista tuliko se telkkarista vai vuokrasimmeko videolaitteet ja nauhan, mutta jokatapauksessa katoin et nyt on kova meininki! Siinä oli sen ajan isoimmat nimet (joista en silloin tiennyt mitään) Tony Hawk, Lance Mountain, Mike McGill, Steve Caballero, Tommy Guerrero ja Chris Miller vetämässä ja leukani loksahti auki. Sitten paikalliselle Essolle tulikin myyntiin ensimmäisiä lautoja. Ne oli semmosia kalanmallisia joissa oli paskat laakerit ja hemmetisti kaikkia haittoja pohjissa kiinni. Sain ruinattua äitini ostamaan minulle tuollaisen kalalaudan. Yksi kaverinikin sai samaan aikaan samanlaisen laudan ja niiden kanssa mentiin sitten honkaharjun mäkeen vetämään downhillia. Huomasin tosi äkkiä, että en pystynytkään samoihin juttuihin mitä idolini poliisiopistossa. Tää vaati harjoittelua.
Onneksi serkkunikin oli samaan aikaan innostunut tästä uudesta lajista ja sitten me oltiinkin sen jälkeen kesät lautojen päällä opettelemassa. Project 6 leffan jälkeen myös lumilaudat tuli kuvioon talviharrastukseksi. Joka ikinen viikonloppu oltiin Iisalmen Paloskilla aamusta iltaan. Oli huippua!

Sitten tuli ylä-aste. Kitaraa olin opetellut soittamaan jo vähän korvakuulolta ala-asteella ja nyt kohtasinkin kolme kaverusta joiden kanssa perustettiin bändi. Tähän kuului erottamattomasti röökinpoltto ja kiljun keittely. Skeitattiin kyllä edelleen kesäisin, mutta nyt alkoi kiinnostamaan myös muut hommat. Vaikka olin ollut aina se paksu poika niin nyt aloin myös lihoamaan enemmän.
Ylä-asteen jälkeen piti päättää että mitä sitä nyt opiskellaan. Mikään ei kiinnostanut juuri ollenkaan. Olin varma, että musahommat on minun hommia. Koulu oli vaan lusimista. Lähdettiin sitten kuitenkin ”kavereiden kanssa” kopikseen ihan vaan sen takia, että ois joku paikka johon mennä. Ei puhettakaan, että ois kiinnostanut. Olin kopiksessa hyvä niissä aineissa mistä sain positiivista palautetta enkä ikinä oppinut niitä juttuja missä opettaja ei kehunut yrityksiäni. En halunnut enää sitten edes yrittää. Liikunnan harrastaminen jäi kopiksen aikaan ihan nolliin. Viimeisenä vuotena alettiin käydä luokkakavereiden kanssa salilla, mutta eipä juuri muuta. Viikonloput oltiin bändikämpällä soittamassa ja hieman juopottelemassa.

Armeijaan mentiin ja sen jälkeen ei ollutkaan enää bändikuvioita. Olin tippunut tyhjän päälle. Mitähän tässä alkaisi touhuamaan? Hain ammattikorkeakouluun ja pääsin valintakokeisiin. En mennyt paikalle. Ajattelin, että rahaa varmaan tarvii joten pitää mennä töihin. Rupesin sitten työskentelemään isäni firmassa jossa opin melko äkkiä ”yrittäjän kenkiin”. Teimme lämmöneristyshommia. Ahtaita tiloja, pölyä, kesällä helvetillinen kuumuus ja talvella aivan mielettömän kylmä. Näpit ja varpaat jäätyi niin monta kertaa että niistä lähti tunto. Ainut pelastus oli työpari jonka kanssa meillä oli mukavaa. Reissuttiin pohjanmaalla viikot ja yövyimme kaikenlaisissa liekkimajoissa. Vuonna 2003 kosin vaimoani ja kihlakuvasta jälkeenpäin katsoin, että ei s**tana näytän ihan kauhealle porsaalle. Vaaka kellotti hyvän matkaa yli 120 kiloa ja housun vyötärökoko oli melko iso. Aattelin, että nyt on alettava tekemään jotain. Aloin kiinnittää huomiota siihen mitä söin ja lisäksi aloin kävelemään. Kävelin paljon. Todella paljon! Pudotin painoni hiljalleen ja se asettautui 82 kiloon vuoteen 2004 mennessä. Skeittaus oli tullut harrastuksena taas takaisin kuvioihin kesäksi. Talvisin ei ollut oikein mitään kun ei ollut Iisalmessa hallia missä skeitata. Sitten kuultiin kaverin kanssa lajista Krav Maga. Mentiin Kuopioon sitä harrastamaan ja olikin helvetin kivaa! Ainut mikä harmitti oli tajuton ajelu Iisalmesta reeneihin. Kuulin samaan aikaan, että eräs kaveri Iisalmessa oli ruennut treenaamaan vapaaottelua. Mietin, että meiän on alettava ite touhuamaan hommaa isommin. Lähettävä hakemaan oppia ja tuotava sitä muille.

Tästä syntyi NHB Iisalmi Ry jonka puheenjohtajana toimin vuoteen 2011 saakka. Ekan leirin meille taisi käydä vetämässä sen aikaisen Suomen Vapaaotteluliiton puheenjohtaja Tuomas Murdoch. Lähimpänä sydäntä itselleni oli mattopaini. Alettiin tuomaan sen puolen osaajia vetämään leirejä Iisalmeen. Bäckmanin Tony, Tammelinin Jussi ja muut kovat nimet kävi vetämässä meille seminaareja ja kierreltiin itse muilla paikkakunnilla myös hakemassa oppia. Vahva lajirakkaus oli syntynyt. Suomen Vapaaotteluliitto järjesti ensimmäisen ohjaajakoulutuksensa Pajulahdessa vuonna 2006 jonne mentiin hakemaan edes jonkinlaisia työkaluja, että miten näitä asioita voisi opettaa myös muille. Sieltä saaduilla opeilla lähdettiin vetämään ensimmäisiä peruskursseja ja huomasin että tää on aivan huippua kun saa opetettua jotakin uutta jollekin muulle! Tämä toi minulle hyvän olon tunteen millaista en ollut aiemmin kokenut. Vuonna 2006 vaimoni synnytti esikoisemme joka oli myös suuri mullistus. Olen vastuussa myös toisesta ihmisestä joka on vertani. Rupesin myös pian huomaamaan sen, että treenit ja muut omat jutut ei menekään automaattisesti ykkös sijalle. Lajia edelleen treenattiin viikossa paljon ja kävin myös lenkkeilemässä säännöllisesti tämän lisäksi. Muutamia kilpailuja kävin myös lukkopainissa tuohon aikaan. Lajirakkaushuumassa lueskelin ulkomaisia julkaisuja ja seurasin lajia intensiivisesti. Vastaani tuli vuona 2007 haastattelu Chuck Liddelistä – sen ajan kovimmista UFC- nimistä – jossa kerrottiin, että hän on valmistautunut otteluihinsa tekemällä CrossFit harjoituksia. Mitä? Aloin heti kaivella tietoja tästä oudosta sanasta ja vastaani pölähti crossfit.com sivusto. En tajunnut siitä mitään. Oli harjoitus jossa oli pieni määrä leuanvetoja, punnerruksia ja kyykkyjä. Aha… Melkein samaan yhteyteen yksi toisella paikkakunnalla asuva hyvä ystäväni soitti minulle ja kertoi, että hän on tympääntynyt salilla treenaamiseen. Kerroin, että ”hei, lukasin just tällasesta ku CrossFit. Ootko ikinä kuullu mitään tämmösestä?”
Ei ollu kaveri kuullu mut meni heti kattomaan sivut ja soitteli mulle uudestaan kuukauden päästä. Oli vääntänyt siitä saakka jokaisen päivän harjoituksen mitä siellä sivuilla oli ollu ja kerto et on aivan saamarin huippua hommaa!

Painikuvaa circa 2008

Toinen toivottu lapsi syntyi perheeseemme lokakuussa 2008. Olin onneni kukkuloilla! Näihin aikoihin kahvakuulat tekivät harjoitusvälineenä tuloaan suomeen. Napparin Martti tuntui tietävän eniten tästä, joten menin hakemaan oppia sieltä. Innostuin pirusti harjoittelemaan kahvakuulilla ja tekemään harjoituksia aikaa vastaan. Pystyin treenaamaan niillä kotona! Vuonna 2009 Iisalmeen muutti asumaan Brasilialaisen Jujutsun mustavyö. Herra nimeltä Delcio Pereira. Delcio täräytti Brasiliasta koneella Helsinkiin ja sieltä suoraan syksyiseen Iisalmeen. Ajateltiin, että mitähän hemmo tästä paikasta tykkää kun on vähä paskat kelit… Delcio ei osannut englantia kuin kaksi sanaa. Yes ja No, mutta en ollut niinkään varma tiesikö hän mitä ne tarkoittavat. Hän asusteli Iisalmessa kolme kuukautta ja tuona aikana meidän painimme taso nousi todella paljon. Saimme päivittäin ammattilaistason valmennusta ja työkaluja jalostaa omaakin valmentamistamme. Delciokin oppi englantia kun sitä vaan puhuttiin. Välillä keskustelumme sisälsi joitain sanoja ja paljon eleitä mutta oltiin täysin kärryillä molemmat mitä toinen tarkoitti.
Tuumattiin Delcion kanssa, että kunhan hän on käynyt kotonaan Brasiliassa niin eikun takaisin tänne. Näin ei kuitenkaan käynyt ja olin todella pettynyt.
Kun Delcio ei päässyt enää vuonna 2010 takaisin Iisalmeen, niin minua alkoi entistä enemmän kiinnostamaan kahvakuulat sekä CrossFit. Aloin vetämään kahvakuulajumppia muillekin kuin kamppailijoille ja kilpailin pariin otteeseen Kahvakuulaurheilun SM-kisoissa. Treenasin kuulilla joka päivä. Etsin tietoa, kävin koulutuksissa ja seminaareilla. Huomasin, että saan tämänkin homman opettamisesta samanlaista hyvän olon tunnetta kuin kamppailutreenien vetämisestä. Asetin itselleni tavoitteen: Tienaan elantoni perheellemme liikunnan ja urheilun parissa.

Kahvakuulaurheilu (Girevoy Sport) Biathlon SM-kisat 27.05.2010

Ajattelin, että kun tykkään opettaa ihmisille liikettä niin lähdetään sitten miettimään jotain koulutusta siihen. Päädyin puhelinkeskusteluun sen aikaisen Suomen Kuntourheiluliiton PT-koulutusvastaavan kanssa. Puhelimessa oli vanhemman kuuloinen herra jota kohtaan minulla oli kunnioitusta heti puhelimessa.
Aloitin FISAFin koulutuksen Tampereen Varalassa jossa meitä opetti DDR:n valmentajakoulut käynyt ja jalkapallon kanssa valmennusuran tehnyt noin 50-vuotias herra. Toinen opettajamme työskenteli myös puolustusvoimilla. Olin vakuuttunut, että nämä miehet tietävät mistä puhuvat. Ja kyllä he tiesivätkin. Toukokuussa 2011 perheemme pääluku nousi viiteen kun kolmas lapsemme syntyi tähän maailmaan. Vaimoni kanssa teimme päätöksen, että kolme lasta on hyvä määrä 🙂 Varalassa treenattiin iltaisin CrossFit:ia kurssikaverin kanssa ja sovittiin yhdessä, että lähdetään CrossFit koulutukseen kun Varalan hommat saadaan pakettiin. Ja niin tehtiin. Syyskuussa 2011 mentiin Sveitsin Baseliin Level-1 koulutukseen josta ei ollut kertakaikkiaan mitään tietoa ennalta. Varalasta ja Level-1 koulutuksesta sain työkalut alkuun.

Basel, Sveitsi. CrossFit L1 koulutus 10.09.2011. Keskellä CrossFit legenda ja OG Pat Sherwood.

Homma lähti käyntiin erään MMA-urheilijani kautta. Hänen äitinsä pyysi minua vetämään treenejä Vieremälle ja homma lähti kasvamaan todella nopeasti. Ohjasin noin 20 hengen ryhmiä eri paikkakunnilla ja tiesin kaikki harrastajat nimeltä. Nimien tietämisen tärkeyden minulle avasi Lucio Linhares. Lucio kävi vetämässä meille BJJ-seminaarin ja heti ensimmäisen tunnin jälkeen hän pystyi kutsumaan meitä kaikkia nimillä. Olin todella vaikuttunut. Varsinkin kun kaveri ei puhunut suomea.

Alettiin elämään sitä aikaa, että minun piti alkaa tehdä valintoja. Isäni sanoi, että hän haluaa jo eläkkeelle ja minä tein kahta työtä päällekkäin. Päivät olin lämmöneristyshommissa ja illat ohjaamassa sekä valmentamassa. Perheen kanssa halusin myös olla. Unelmani ja tavoitteeni oli, että saisin tehdä töitä vain liikunnan ja urheilun parissa. Vetämissäni treeneissä oli vahvasti läsnä CrossFit:stä tuttu aikaa vastaan meininki ja yhdistelimme harjoituksissa erilaisia kehonpainolla tehtäviä liikkeitä, kahvakuulaliikkeitä sekä juoksua. Kävin tutustumassa CrossFit Porin sekä CrossFit Tampereen saleihin ja Kiuruvedellä tutustuin Matti Knaapiin joka hänkin oli kuullut CrossFit:sta ja tehnyt sitä itsekseen aiemminkin. Ajatus siitä, että jäisin isäni jalanjälkiin tekemään lämmöneristyshommia alkoi tuntua yhtäkkiä kaukaisemmalta. Tein niitä ainoastaan sen takia, että saatiin laskut maksettua. Pystyn parempaan!

Silloinen BJJ- Valmentajani sekä ystäväni Lucio Linhares koeajamassa juuri kasaamiamme soutulaitteita maaliskuussa 2012

Samana vuonna lähdin kartoittamaan toimitiloja Kuopiosta. Minulla oli painihommista hyvät kontaktit olemassa Kuopioon ja saatiin sitten järjestettyä yhteinen tila Gladiator Factorylle ja CrossFit salille Itkonniemenrannasta. Isäni rohkaisi minua saliyrittäjyyteen sanomalla ”ei se poika voimistelemalla leipä irtoo.” Tästä voimaantuneena salia alettiin rakentaa aamusta iltaan ja unelmani oli käymässä toteen. CrossFit Kuopio avasi ovensa 2.4.2012 jolloin starttasi ensimmäiset On-Ramp alkeiskurssit. Jännitti niin p*rkeleesti! Varmasti enemmän kuin itse osanottajia! Vedin alkeiskursseja sekä harjoituksia itsekseni ensimmäiset kuukaudet. Olin aivan huumassa! Matti muutti myös tuohon aikaan asumaan viikonlopuiksi Kuopioon ja tuli samantien apukäsiksi salille. Näissä tiloissa mahduimme treenaamaan vuoteen 2015 saakka jonka jälkeen muutettiin isompiin tiloihin joissa edelleen olemme. Myös oppia on tullut vuosien saatossa haettua lukuisista eri kursseista sekä koulutuksista, mutta valmentajana kukaan ei ole ikinä valmis. Valmentajaksi ei synnytä eikä lueta. Siihen kasvetaan.

Hakeuduin vuoden 2016 loppusyksystä Vierumäen Urheiluopistolle Valmentajan Ammattitutkintoon valmistavaan koulutukseen. Ensimmäinen homma oli kirjoittaa viime vuoden (2017) helmikuussa valmennusfilosofiani joka piti mahtua yhdelle A4 paperiarkille. Allaolevan allekirjoitan edelleen.

Toimin valmentajana siksi koska nautin aidosti siitä, että urheilija menestyy urheilu-urallaan sekä eritoten ihmisenä. Pärjää koulussa tai loistaa työ-elämässä sekä pärjää sosiaalisissa suhteissaan. Itse urheilulliset tulokset ovat toissijainen asia isossa kuvassa. Haluan, että urheilijani sekä kollegani ovat ”hyviä tyyppejä.” Hyvät tyypit eivät käytä dopingia, ovat nöyriä, mutta eivät nöyristele, kunnioittavat muita sekä sääntöjä. Tämän näytän omalla esimerkilläni. Huolehdin omasta fyysisestä sekä psyykkisestä kunnostani monipuolisesti niin hyvin kuin pystyn, kuuntelen muita ihmisiä sekä olen avoin uusille ideoille. Olen innokas oppija, koska aina on olemassa joku ihminen joka tietää jonkun asian paremmin kuin minä. Olen kiinnostunut siitä miten urheilijani voivat joka viestii heille sitä, että kunnioitan heitä ihmisinä. En tarjoa urheilijoilleni suoria vastauksia: ”sinun pitää tehdä näin.” Annan heille itselleen pohdittavaa, jotta he pystyvät tekemään itselleen parhaan mahdollisen ratkaisun, koska kyse on heidän elämästään.

Jos minulle olisi ollut valmennusfilosofiani kirjoitettu paperille vuonna 2012, se olisi ollut erilainen. Ja filosofia voi olla erinäköinen vuonna 2025. Valmentajan Ammattitutkinto on paketissa, kaikki näytöt annettu sekä todistus on kansien välissä. Aikomuksenani on kouluttautua kokoajan lisää, koska haluan palvella asiakkaitani eli urheilijoitani aina vain paremmin. Tiedonjano on kova! Seuraava tavoitteeni on opiskella sensomotoriikkaa sekä psyykkistä valmennusta entistä syvällisemmin. Harrasteissani olen myös asettanut itselleni tavoitteita. Musta vyö Brasilialaisessa Jujutsussa vuoteen 2023 mennessä sekä rullalautailussa kolme uutta temppua per kesä 🙂 Nämä tavoitteet vaativat hyvää voimatasoa, liikkuvuutta sekä kestävyyttä. Taitoja unohtamatta. Lajispesifejä sekä yleis taitoja. Tavoitteeni vaativat myös sen, että pidän huolta riittävistä yö-unista sekä ruokavaliostani. Heinäkuussa 2017 muutin ruokailutottumuksiani terveyden ja eettisyyden vuoksi niin, että karsin siitä eläinkunnan tuotteet pois. Olen huomannut sen, että palaudun harjoittelusta huomattavasti nopeammin ja pystyn tekemään harjoituksia useammin. Useammin kuin koskaan aiemmin. Jos aihe kiinnostaa, niin laita viestiä 🙂

Skeittihommia kevät 2018

Olen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he ovat mahdollistaneet minulle hyvän lapsuuden sekä nuoruusiän ja tukeneet minua elämässä. Olen kiitollinen vaimolleni, että hän kannusti minua rupeamaan yrittäjäksi sekä seuraamaan unelmaani vaikka se tarkoitti hänelle omien harrastuksiensa karsimista. Olen onnekas, että olen saanut ympärilleni aivan mahtavan työyhteisön. Koen ylpeyttä siitä, että voin omalla yrittäjyydelläni työllistää täysipäiväisesti lisäkseni kaksi ihmistä ja sen lisäksi osa-aikaisesti muitakin mahtavia ihmisiä. Joka päivä on parasta mennä töihin kun saa tehdä hommia Matin, Annan, Empun, Larin, Tiian, Jennin, Eepin, Oonan ja Samin – kanssa! Inkeriä unohtamatta 🙂 Ei ole sellaista päivää etteikö saisi hymyillä ja nauraa! Olen kiitollinen urheilijoilleni eli asiakkaille jotka mahdollistavat tämän ja koen myös erityistä ylpeyttä yhteisöstämme! Tämän näyttääkseni pistän joka ikinen päivä parasta pöytään sen asian suhteen, että asiakkaani pääsevät kokoajan lähemmäs tavoitteitaan.

Nähdään salilla!