Olen 45-vuotias kahden aikuisen, jo kotoa muuttaneen tytön äiti. Liikunnan suhteen olen varsin myöhään herännyt. Lapsena kaikki vapaa aika meni lukemiseen. Ensimmäisen liikuntaharrastukseni aloitin 15-vuotiaana, kun kypsyin koulun liikuntatunnilla siihen, etten osannut edes uida. Uimahallissa tapasinkin sitten mieheni, jonka kanssa liikunta on edelleen yhteinen harrastus.
Aktiivisempi liikuntaharrastus alkoi kolmikymppisenä. Tapaan työssäni paljon ihmisiä, jotka ovat lähes menettäneet liikuntakykynsä vakavan ylipainon, siihen liittyvien terveysongelmien ja liikkumattomuuden vuoksi. Terveistä elintavoista on turha puhua, ellei itse voi toimia esimerkkinä muille. Kävin kuntotestissä ja asetin tavoitteeksi että olisin nelikymppisenä vähintäänkin samassa kunnossa kuin 30-vuotiaana. Siitä lähtien tulikin kokeiltua sekalainen repertuaari erilaisia ryhmäliikuntatunteja, kuntosaliharjoittelua, retkipyöräilyä, vaellusta jne. Peruskuntoa olen pitänyt yllä viimeisen 25 vuoden ajan myös koulu- ja työmatkakävelyllä, jota tulee 8 km päivässä.
Muutama vuosi sitten käytin liikuntaan parhaimmillaan 16 h viikossa. Mukavaa oli, kehitystä vain ei tapahtunut, kun liikkuminen tapahtui aina omalla mukavuusalueella. Lisäksi vakioharrastuksen spinningin yksitoikkoisuus alkoi kyllästyttää. Uusi kuntotesti 42-vuotiaana osoitti, että asetettuun tavoitteeseen oli päästy, mutta kehitykseen tarvittaisiin jotain uutta, jotain jossa ollaan välillä poissa mukavuusalueelta. Samoihin aikoihin naistenlehdet alkoivat kirjoitella uudesta ”ihmelajista”. Sali oli melkein kotimme naapurissa, joten pakkohan sitä oli kokeilla.
CF tuntui heti alusta saakka omalta. Monipuolisuuden vuoksi treeneissä kohtaa sekä nöyryytystä että onnistumisen iloa. Valmentajilla on ollut uskomaton taito kannustaa ylittämään itsensä, vaikka tuntisi itsensä lahjattomaksi ja surkeaksi. Skaalausten avulla voi nauttia samasta treenistä kuin kaveri jolla on kilpaurheilijan tausta. Salilla ei ole satsattu liikaa ulkoisiin puitteisiin. Sen sijaan voi olla varma, että rauhaa ei saa ennen kuin suoritustekniikka on kunnossa. Vähäiset rasitusvammat ovat hoituneet asiantuntevien vinkkien ansiosta niin, ettei treenitaukoja ole tarvinnut käytännössä pitää.
Yhteinen kärsimys, mustelmien, verta vuotavien kämmenten parantelu ja outo äiti-ihmisten vessaryntäily ennen naruhyppytreeniä luovat kummaa yhteisyyden tunnetta. Pukuhuoneessa ei kuule tavanomaista naisten narinaa vatsamakkaroista ja laihdutuskuureista. Väittäisin että CF tekee erinomaista myyräntyötä myös edesauttamalla tervettä suhtautumista syömiseen ja omaan kehoon.
Reilun kahden vuoden treenien jälkeen mukavuudesta pitävä jäykkä istumatyöläinenkin alkaa nähdä tuloksia pikku hiljaa. Oikea kyykkyasento löytyy, leuanvedoissa ei tarvita enää avustavaa kuminauhaa. Käsitys omasta kyvystä suoriutua mahdottomalta vaikuttavasta treenistä on muuttunut. Aiemmin sitkeästi 29-30 välillä pysynyt rasvaprosentti on reilun 2 vuoden harjoittelun jälkeen laskenut 25:een. Samassa ajassa paino on noussut 3 kg, joten lihastakin on tullut lisää.
Itselleni tärkeintä CF treeneissä on ollut tunne siitä, että yhdessä tekemisen kautta kuulun johonkin ryhmään. Viimeiset 16 vuotta olen neurologisen äänihäiriön vuoksi pystynyt puhumaan vain kuiskaamalla. Moinen pulma johtaa kovin helposti eristäytymiseen. Helpointa on vain olla hiljaa tai vältellä sosiaalisia tilanteita kokonaan. Salillakin kanssatreenaajat joutunevat metelin vuoksi vain arvailemaan mitä yritän sanoa. En ole kuitenkaan koskaan kokenut jääväni ulkopuoliseksi. Kiitos siitä kaikille kanssatreenaajille. Ajattelenkin, että ryhmässä tapahtuvaa liikuntaharrastusta ei tässä yksinäisten ja masentuneiden maassa ole vielä osattu riittävästi hyödyntää.
Tavoitteeni on edelleen kiiruhtaa hitaasti, uskaltaa välillä venyä sinne epämukavuusalueelle, olla 50-vuotiaana samassa kunnossa kuin 40-vuotiaana. Käsilläkävely on pakko oppia ennen 50-vuotispäivää. Kaipa se tempaustuloskin alkaa joskus parantua kun jaksaa sitkeästi yrittää.
Tapaamisiin salilla
Tarja
Kommentoi