Moi!
Olen Matti Knaapi. Urheilija, valmentaja, motoristi ja henkilö, jonka historiikki on näin ohjaajaprofiilin kannalta hyvinkin risainen. Olen pelannut CrossFit:ia jokusen aikaa ja teen tällä hetkellä töitä CrossFit Kuopiolla valmentajan roolissa. Yritän myös menestyä parhaani mukaan kilpailun saralla tämän lajin parissa, mutta ennenkaikkea yritän myös parhaani, jotta voisin antaa lajin harrastamisen kautta mahdollisimman paljon hyvää myös muille. Laji oli itselleni tarvittava katarsis ja käännekohta suhteellisen surkeasta lähtökohdasta.
Minun tarinani voisi alkaa Kiuruvedeltä ja vuodesta 2007. Pienen historian läpikäynti lienee kertauksesta huolimatta tarpeen, sillä se on todennäköisesti luonut lähtökohdat ja arvot omalle tekemiselle. Lähtökohta kuntoni suhteen tuolloin oli karmea: painoin 128kg ja kunto riitti kävelyyn bussipysäkiltä kotiin koulun jälkeen. Ilta menisi syödessä ja pelatessa. Toisinaan soittelin rumpuja. Kuten kaikki muutkin teini-ikäiset tuolloin, minäkin yritin sopeutua tilanteeseen. Mutta mikä silloin teki olosta niin kurjaa oli se järjetön itseinhon määrä. Oma paino, lihavuus, olemus, naama, ulkomuoto, kunto ja se jatkuva saatanan kiusaamisen aikaan saama epäpätevyyden tunne juurtui syvälle ja tönäisi yrittämään luovuttamista. Ja siinäkin onneksi epäonnistumista.
Lukion alussa päätin tehdä muutoksen. Aloitin kuntoilemaan. Vaihdoin pelaamisen ja istumisen aktiivisuuteen ja pyrin liikkumaan kurjuuden pois. Ensin punnersin omassa huoneessani surkeita 3-5 toiston sarjoja, tein vatsarutistuksia ja tein kyykkyhyppyjä. Itkin ja mansin omaa surkeittani, mutta tein silti vielä vähän lisää. En paljon, mutta tein kuitenkin parhaani. Kävin myös juoksemassa, mutta ensimmäisen puolen vuoden ajan juoksin pihalta löytyvässä ladossa, sillä en halunnut naapurien näkevän. Juoksin noin 30m pituista ympyrää ensin viisi kierrosta ja lepäsin viitisen minuuttia kunnes juoksisin vielä kolmesti uudestaan. Olin päättänyt, että käännän tämän kelkan parempaan suuntaan ja olisin vielä onnellinen.
Aioin liikunnan alalle, vaikka en tiennyt alasta mitään. Kerroin tuolloin myös aikomuksistani liikunnanopettajalleni, Jari Rautialalle. Jari oli luonnollisesti skeptinen. Tokkopa tuollainen elämässä hukassa oleva inhottava lyllertäjä tuollaisissa unelmissa onnistuisi. Jari ei kuitenkaan ampunut toiveitani alas ja auttoi aina jos minulla oli kysyttävää sekä kuunteli kun kerroin edistymisestäni. Tämä on luultavasti myös ensimmäisiä hetkiä kun itsekin aloin todella uskomaan siihen, että saisin jotain aikaan. Olin ainakin menossa selvästi oikeaan suuntaan.
Luin tuolloin pakkotoistolta paljon juttuja ja vinkkejä kuntoiluun ja laihduttamiseen liittyen. Isot liikkeet olivat tärkeitä, koska ne polttavat paljon kaloreita. Myös intervallit ja niiden aikaan saama “jälkipoltto” olivat kova juttu laihduttajien keskuudessa. Uskaltauduin kuntosalille ja pelasin tuolloin kaikki salin laitteet läpi. Kokeilin maksimia pecdeckissä(?) ja reiden lähentäjä -härvelissä. Viimeistelin treenin tekemällä kahvakuula swingejä 3 x 10 sarjoissa minuutin palautuksella sarjojen välissä. Kuula painoin 20kg ja olin aivan totaalisen rikki jokaisen swingitreenin jälkeen. Tarvitsin 10 minuuttia, jotta jaksoin lähteä suihkuun. Kävin salilla joka päivä. Paitsi sunnuntaisin, koska silloin sali oli kiinni. Talvella vanhemmat kuskasivat ja kesällä menin omalla punaisella Kymcon skootterilla, jonka vauhti hidastui painon alla Kuukkelin rinteen ylämäessä noin 30km/h vauhtiin.
2009 luin hesarin jutun Mikko Salosta ja CrossFit gameseista. Tykkäsin kovasti lajista ja sen ideologiasta, koska treenit olivat jatkuvasti vaihtelevia, niissä oli isoja liikkeitä ja ne tehtiin kovaa. Juuri kaikkea mitä epävarmuudesta kärsivä laihduttaja tarvitsee – tavan purkaa. Tykkäsin siitä, että treenit tehtiin lujaa ja aikaa vastaan tekeminen antoi mahdollisuuden näyttää itselleni ja muille, että minäkin pystyn. Minäkin jaksan ja joskus olin jopa vähän parempi kuin muut. Tuolloin olin päässyt jo paremmin kiinni kahvakuulaurheiluun ja olimme saaneet pienen, noin viiden henkilön kokoisen ryhmän kasaan ja keräännyimme harjoittelemaan kahvakuulilla kerran viikossa. Teimme kovia treenejä ja toivotimme kaikki kuntotasosta riippumatta mukaan kokeilemaan “CrossFit”ia ja kahvakuulailua. Pidimme kiinni siitä, että kaikki olivat tervetulleita kokeilemaan ja antamaan parastaan.
Kahvakuulailu sai tuulta siipien alle ja väkimäärä kasvoi siinä määrin, että järjestimme yhden viikonlopun ajaksi seminaarin kahvakuulailuun liittyen. Kyseisenä viikonloppuna tutustuin Ville Huttuseen. Ville harrasti tuolloin lukkopainia ja ohjasi ryhmäliikuntatunteja kahvakuulailun parissa, joten pyysimme Villeä käymään kiuruvedellä useamminkin. Tykkäsin Villen tavasta ohjata ja valmentaa – se oli hyvin yksinkertaista, käytännönläheistä ja tehokasta. Ville puski tuolloin yrittämään aina parhaansa ja tekee tietty niin vieläkin. CrossFit tuli nopeasti esille ja erään treenin jälkeen juttelin Villen kanssa pitkät pätkät lajiin liittyen. Jaoimme hyvin pitkälle samat näkemykset lajin harrastamisesta, sen hienoudesta ja tehokkuudesta. Myös ideat salin perustamisesta olivat alkaneet saada kipinää. En tarkalleen muista kumpi asian toi ensin esille vai oliko se yhteistuumin tehty päätös, mutta pitemmän tutustumisen jälkeen aloimme puhua yhteistyöstä pitkässä juoksussa salin suhteen. Olin aikeissa muuttaa Kuopioon ja Ville oli laittamassa kaupunkiin boxia pystyyn.
2011 kesällä hain Kajaanin AMK:n liikunnanohjaajaksi ja pääsin sisään. Pääsin sisään liikunnan alalle lähtiessäni nollatasolta. Ville alkoi laittamaan paikkoja valmiiksi CrossFit Kuopiota varten ja minä olin mukana sen verran kuin täysipäiväinen opiskelija ehti. 2011 kesällä koin ensimmäistä kertaa tuntemuksen, että minä selvisin. Asiat olivat hyvin ja olin menossa juuri oikeaan ja onnelliseen suuntaan. Mopo kulki Kuukkelin rinteessä 40km/h.
Tulevat vuodet opiskelin ja treenasin kovaa. Tykkäsin treenata ja tykkäsin antaa kaikkeni sekä nähdä mihin pystyn. CrossFit:ssa sain paahtaa täysillä. Tykkäsin myös näyttää muille mihin pystyn. Kilpailin ensimmäistä kertaa Karjalan Kovimmissa vuonna 2012 ja sijoituin sijalle 10. Niistä kisoista myös alkoi oma kilpailu-urani tämän suhteellisen nuoren lajin parissa. Kisa toisensa jälkeen kiipesin aina sijan tai kaksi ylemmäs. Vielä en ole tavoitteeni mukaista sijoitusta saavuttanut, mutta en aio lakata yrittämästä. Voitan varmasti joskus.
Samalla kun kilpailin ja opiskelin, niin tein myös ohjaushommia CrossFit Kuopiolla, joka aukaisi ovensa keväällä 2012. Oma historiani ja menestyminen lajissa sekä sen tuoman yhteisöllisyyden tunne vakuuttivat minut siitä, että tämä on minun paikkani. Menneisyyden luomat arvot: näyttämisen halu, muille antaminen sekä toisen rakastaminen ovat varmasti suuri syy sille miksi teen tätä työkseni. Minulla on työ ja tarkoitus, joissa voin toteuttaa itseäni arvojeni mukaisesti. Valmistuttuani jouluna 2014 aloitin työt suoraan CrossFit Kuopiolla, enkä ole katunut hetkeäkään.
Tällä hetkellä teen töitä valmentajana CrossFit Kuopiolla ja pyrin parantamaan osaamistani jatkuvasti. Pyrin parhaani mukaan auttamaan ihmisiä omien tavoitteidensa saavuttamisessa. Oli kyse sitten mistä tahansa, haluan, että ihmisiltä löytyy turvallinen harjoitusympäristö ja paikka, jossa kokea olonsa tervetulleeksi. Tasosta ja lähtökohdista riippumatta haluan tarjota parhaani ihmisille harjoittelun suhteen, jotta he kokisivat olonsa hyväksi ja terveeksi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Koen, että olemme CrossFit Kuopiolla onnistuneet tässä hyvin. Salilta löytyvät työkaverit ja yhteisön hyvinvointi ovat merkki siitä, että jotkin asiat menevät oikein. Ei ole esimerkiksi epätavallista, että kello neljän tunnille tullut kaveri suuntaa kotia kohti vasta lähempänä kahdeksaa. Tässä yhteisössä olen saanut seurata sivusta kuinka ihmiset löytävät toisensa, kuinka jälkikasvua alkaa putkahdella ja kuinka kaikki pitävät toisistaan huolta sekä kannustavat toisiaan tavoitteidensa saavuttamisessa.
Kirjoittaessani tätä artikkelia ja muistelemalla menneitä alan ymmärtämään millaisen matkan olen kulkenut ja kuinka hyvään paikkaan olen onnistunut päätymään. Se on pakko olla yhdistelmä kovaa työtä, onnea ja ystävän tai yhteisön antamaa tukea ja turvaa. Kaikkia niitä osa-alueita, joita tällä lajilla on taipumus nostaa ihmisissä esille. Voin häpeilemättä sanoa, että rakastan tätä. Tämä työ, sen tuoma pelastus ja haaste sekä ihmiset sen ympärillä vakuuttavat minut siitä, että olen oikeassa paikassa.
Aion jatkaa tämän lajin parissa itseni kehittämistä ja muille näyttämistä. Tavoitteeni ja arvoni ovat selkeät. Aion myös pitää entistä parempaa huolta omista valmennettavistani ja toivon, että minulla on tarjota teille riittävästi apua ja tukea omien tavoitteiden saavuttamisessa. Pelkkä kiitos teille kaikille ei riitä ilmaisemaan kiitollisuutta tarpeeksi. Pyrin jakamaan kiitollisuuttani teille joka päivä salilla.
Haluan kiittää uudelleen Jari Rautialaa siitä, että olit minulle aina tukena. Toivottavasti pysyt aina terveenä ja niska ei häiritsisi arkeasi.
Myös Matti Lappalainen ja Heikki Lång – Kiitos tuesta, avoimuudesta ja treeneistä liikuntahallin juoksusuoralla. Piditte huolen, että menin oikeaan suuntaan.
Ville Huttunen – Kiitos, että sinäkin uskoit minuun ja otit minut vastaan. Ja siitä, että uskot vieläkin minuun ja olet minulle aina tukena. Kiitos siitä, että olet luonut ihmisille paikan ja mahdollisuuden voida paremmin.
Toivon joskus pystyväni samaan.
– Matti Knaapi
