Pauli Jokinen ja CrossFit
Olen 46-vuotias intohimoisesti elämään suhtautuva perheellinen mies. Lapsuudesta asti urheileminen on ollut erittäin merkityksellisessä roolissa elämässäni. Aikoinaan koulunkäynti, vanhemmat ja myöhemmin opiskelut yrittivät häiritä treenaamista, mutta jääräpäinen maalaispoika vaan tykkäsi tunteesta kun pää on hiestä märkä. Osa unelmista liikunnanopettajan tai eläinlääkärin hommista jäi ensin jääkiekkokentän vaihtoaitioon, sitten pesisjoukkueen keikkabussiin ja lopullisesti ne karisivat karatesalin potkutyynyihin. Kilpaurheilu tuli tutuksi sekä urheilijana että myöhemmin koulutettuna valmentajana, mutta ei siitä vaan ammattia tullut. Ensin elämä kuljetteli ympäri Itä-Suomen sairaaloita hoitohommissa, mutta nykyään pidän pienempien puolta ja yritän välttää joutumasta kasan alimmaiseksi poliisina.
Jälkikäteen ajatellen viihdyin yllättävänkin pitkään urheilemisen osalta ns. kuntoilu- tai ainoastaan riittävää työkuntoa ylläpitävällä alueella mm. kuntosalilla tai jääkiekkokaukalossa ja kesällä moottoripyörän satulassa. Sitten tulikin aika, jolloin tukka ja kalju eivät enää viihtyneetkään samassa päässä ja pohdin tyytymättömänä muutaman vuoden: ”Mitähän sitä vielä kokeilisi?”. Työuraa on vielä pitkästi jäljellä ja mahdollisuudet epäonnistua siitä selviytymisessä koko ajan vaan paranivat. Vajaa neljä vuotta sitten kollega Oulusta kertoi aloittaneensa CrossFit harjoittelun ja tuo keskustelu sinetöi suunnitelmat treenaamisesta. Jouduin odottamaan aina vuoden 2013 elokuuhun asti, että minulle sopiva Foundations-kurssi (nykyisin Intensiivi On-Ramp) löytyi ja pääsin tuntemattoman, mutta etukäteen kiehtovan lajin pariin. Elämäni korjaantui, hiki palasi päähän ja ikään kuin tulin takaisin ohjelmoidun, tavoitteellisen ja ammattimaisesti järjestetyn urheilun pariin. Nautin suunnattomasti juuri tästä CrossFit lajin tekemisen meiningistä ja urheilijalle tulevasta vastineesta sijoitukselleen. Valmentajat suunnittelevat puolestani hyvinkin pitkäjänteisesti ohjelmoinnit sekä yksittäiset treenit ja minä vaan saan nauttia pöydän antimista. Urheilijalle kaikki tämä on ihanan vaivatonta ja todella poikkeuksellista palvelua sekä samalla mahtavan motivoivaa.
Ajattelin parhaimmillaan saavuttavani ehkä muutaman kilon pudottamisen elopainosta, lisähyötyä ammatilliseen selviytymiseen ja pientä kunnon kohotusta. Eniten olen yllättynyt, kuinka kokonaisvaltaiseen elämäntaparemonttiin päädyin. Kiinnitän enemmän huomiota laadukkaaseen ruokailuun, riittävään lepoon ja kehonhuoltoon sekä kuuntelen itseäni paremmin. Painoni on palannut lähes lähtöpainoon, mutta esim. farkkujen tuumakoko on selkeästi pienempi ja aerobinen kuntoni on jo varsin hyvä. Koen olevani selkeästi terveempi vaikka mitään ongelmaa en varsinaisesti siinä tuntenutkaan. Kadonneeksi tai ainakin täysin tyydytetyksi luultu kilpailuvietti nostaa yllätyksekseni päätään.
Kuopion salin ilmapiiriä pidän poikkeuksellisena ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Lajin luonne intensiivisyydessään tekee urheilijoista jo luonnostaan keskenään tiiviin ryhmän, mutta valmentajat ovat onnistuneet loistavasti luomaan yhteisön, johon kuulumisesta kannattaa olla ylpeä. Innostus ja halu kehittyä tarttuvat toisten riemun kiljahduksia kuunnellessa, WODissa kaikkensa antaneita katsellessa ja välillä nuoremmille pärjätessäni. Itse en myöskään vähättele treeneissä soivan inspiroivan musiikin merkitystä, joka ajoittain suorastaan pakottaa löytämään sen viimeisen energian lihaksista.
Edelleen kuitenkin vanha sanonta ”painavaa on raskas kantaa” pitää paikkansa ja matka omaan tavoitteeseeni on kesken. Se on saada lisää elämää vuosiin!
Kommentoi