Olen Kuosmasen Anna 37- vuotias ja kaksi vuotta CrossFit:iä harrastanut emäntä. Ennen CrossFit:iä rakkain harrastukseni oli ratsastus. Sitä tulikin harrastettua yli kaksitoista vuotta. Harrastin ratsastusta aktiivisesti oman hevoseni kanssa valmentautuen ja myös jonkin verran kilpaillen. Ratsastus- ja muu hevoselämä, opiskelun ja töiden ohella vei paljon aikaa. Joten muu liikunnan harrastaminen oli lähinnä satunnaista puuhastelua. Lopulta ratsastuksesta alkoi hävitä se into ja palo, miksi sitä harrastin. Siitä alkoi tulla pakkopullaa, enkä enää nauttinut siitä samalla tavalla kuin ennen. Elämässä tapahtui muitakin isoja asioita, jotka viimein pakottivat hevosharrastuksesta luopumiseen.
Ystäväni huomasi kaikki elämässäni tapahtuneet muutokset, kuinka ne tylsistytti ja toisaalta varmaan muuttikin minua ihmisenä negatiiviseen suuntaan. Moni asia elämässäni ärsytti, ympärillä oli ihmisiä, joiden kanssa en tullut toimeen ja ne vaan pahensivat oloani. Tunnelmat olivat sieltä minne aurinko ei paistanut. Ystäväni alkoi yllyttää minua uuden harrastuksen aloittamiseen ja On-ramp kurssille ilmoittautumiseen. Kävimme yhdessä myös salilla järjestetyllä kaveri wodilla. Mielessäni pyöri karmaiseva kokemus zumba-tunnista muutaman vuoden takaa, josta olin valmis poistumaan ensimmäisen viidentoista minuutin jälkeen. Meno kaveriwodilla oli onneksi aivan jotain muuta kuin zumbassa. Hetken empimisen ja tuumailun jälkeen ilmoittauduin On-Ramp kurssille. Olihan minulla nyt aikaa aloittaa uusi harrastus!
Alkoi neljän viikon mittainen On-Ramp kurssi. Kurssille meno jännitti. Olin sitoutunut johonkin aivan vieraaseen lajiin, josta oli vaan kokemuksena yksi tunti ja kerrottuja tarinoita miten mukavaa salilla käynti oli. Ne olivatkin sitten mielenkiintoiset neljä viikkoa. Joka reissun jälkeen oli paita märkänä hiestä ja naama punainen kuin paloauto. Liikkuminen oli kuitenkin mukavaa ja tunnit menivät nopeasti. Kurssilla oli muitakin ”tavallisia” ja eri-ikäisiä liikkujia. Huomasin myös, että vaikka omat asiat olivat vielä sujuvasti sekaisin pystyin aina unohtamaan ne salilla käydessä. Neljän viikon jälkeen päätin jatkaa tämän uuden lajin parissa.
Ensimmäinen WOD tunti jäi pysyvästi mieleeni. Tehtiin valakyykkyjä. Helppo homma ajattelin, tanko vaan suorille käsille ja kyykkyyn. No siinä sitä sitten ähellettiin tangon kanssa, hetken kyykkimisyritysten jälkeen tanko vaihtui harjanvarteen ja hetken päästä toteamukseen -Ei taivu, ei.. Liikkuvuus oli rajoittunut ja tunne siitä hämmentynyt. Olin pitänyt aina painonnostoa lihavien miesten touhuna ja ettei sillä ollut mitään tekemistä liikunnan kanssa. Mietin jo harrastuksen hautaamista. Miten tätä voi harrastaa, jos ei edes ensimmäisellä tunnilla kykene suoriutumaan annetuista tehtävistä. Onneksi ympärillä oli taitavat ja kannustavat valmentajat, jotka antoivat hyviä neuvoja ja ohjeita harjoitteluun ja liikkuvuuden parantamiseen. Löytyi myös voimailuliikkeitä, joista tuli omia suosikkeja, kuten maastavedot sekä etu- ja takakyykyt! Tunnit ovat muutenkin monipuolisia. Niillä voimannoston lisäksi esimerkiksi kiivetään köysiä, hypätään narua, juostaan, soudetaan yms. Niissä kehitetään aina jotain fyysistä ominaisuutta. Kaikki tasosta riippumatta voi osallistua samalle tunnille ja liikkeistä saadaan tehtyä sellaisia, että ne saa suoritettua.
Salilla yhteisöllisyys henkii monella tapaa, salille tullessa moikkailua, iloista puhetta pukuhuoneella tai porukassa venyttelyä ennen tunnin alkua ja sen jälkeen. Kesällä salilla on järjestetty kesäkarkelot, joihin on voinut osallistua kisailemaan, talkoilemaan tai muuten vaan hengailemaan ja kannustamaan kilpailijoita. Itse sain kokea yhteisöllisyyden todelliseksi kun tunnin jälkeen menin autolle toteamaan, että rengas on puhjennut. Meinasi tulla ahdistus miten tästä nyt töihin selvitään, mutta hetken päästä paikalla oli pyyteettömästi apukäsiä niin monta, että renkaan olisi saanut vaihdettua vaikka ilman tunkkia!
Näiden kahden CrossFit vuoden aikana olen oppinut ja kokenut paljon uusia asioita!
Esimerkki kunnon kohoamisesta oli syksyllä juostu puolimaraton, josta selviydyin vähän yli kahden tunnin. Salilta löytyi kaveri, joka kannusti osallistumaan ja lähti henkiseksi tueksi lähtöviivalle. En varmasti olisi yksin saanut päähäni osallistua juoksukilpailuun, saati että itsetunto olisi riittänyt menemään lähtöviivalle. Painoakin on tullut hitusen lisää ilmeisesti niiden hukassa olleiden lihasten kasvamisen ansiosta ja osa vaateistakin ovat käyneet pieniksi! Syömisestäkin olen saanut kuulla monta kertaa. Uudessa työpaikassani siitä heitetään vitsiä lisäruokarahan perimisenä ja ihmettelynä minne lapan kaiken sen ruokamäärän, jälkiruokineen ja hetken päästä ruokailusta olen taas etsimässä syömistä. Parhaimpia ja tärkeimpiä asioita mitä olen saanut ovat uudet kaverit, ystävät ja ihanan treeniyhteisön, joiden kanssa on kivaa treenata ja joiden kanssa saa nauraa hölmöille jutuille ja kömmähdyksille. Olen löytänyt paikan jonne on aina mukava mennä, hyvinä ja niinä huonoinakin päivinä. Olen löytänyt itselleni uuden harrastuksen!
Ilmoittaudu sinäkin alkeiskurssille TÄSTÄ LINKISTÄ
Kommentoi